Luontopäiväkirja

Huhtikuu 4, 2013

Kevät tulee!

Aihe: Ajankohtaista — jukka @ 5:57 am

Hei vaan huhtikuuta!

Kevät on tulossa vaikka yöt vielä kylmiä ovatkin. Luontopäiväkirjassa on juttu koskikarasta, joka kohta lähtee muuttomatkalle pohjoiseen.

Mutta vielä on mahdollisuus käydä lumikenkäilemässä. Varsinkin raikkaat aamut ovat sitä parasta aikaa, sillä silloin lumi kantaa hyvin. Iltapäivän puolella ehkä upottaa jo enemmän, mutta sekään ei menoa haittaa. Muutaman kilsan lumikenkäretki, nokipannukahvit ja hyvät retkieväät. Samalla voimme seurata kevään etenemistä. Eikä maistuisikin mukavalta?

Lähtekää luontoon!

_dsc3632-1.jpg

Liverrystä keväisellä koskella

Aihe: Liikkeellä luonnossa — jukka @ 5:40 am

Hei vaan luonnon ystävät!

Tässä taas luontotarina luettavaksi. Saman jutun voit lukea Palokkalehden sivuilta. Kevät on tulossa kovaa kyytiä, vaikka kylmiä öitä vielä onkin. Eilen käväisin katsastamassa kanahaukan pesäpuuta, mutta hiljaista siellä vielä oli. Samalla reissulla pistäydyin myös viirupöllön pöntöllä, jossa on vuosittain ollut pesintä. Nyt se oli hiljainen, mutta lähellä on toinen pönttö, joka ehkä pn asuttuna. Hiljainen pöllövuosi on joka tapauksessa tulossa, sillä myyräkannat ovat aivan alamaissa nyt. Kevätmuuttokin on hieman viimevuotista jäljessä. Viime vuonna samaan aikaan 29.3. näin jo sepelkyyhkyn. Tänä aamuna kuitenkin oli jo mustarastas äänessä.

Ja tässä sitten se tarina:

Kevät on sulattanut pienen kosken. Kivien päälle on vielä jäänyt jääkakkuja, joiden reunat ovat kauniisti rosoiset. Mukava on istuskella puron rannalla ja kuunnella keväisen puron ääniä. Jostain puron solinan takaa kuuluu liverrystä, aivan kuin kiurun istuu tumma lintu, jonka valkea rinta loistaa kirkkaana. Muuten lintu sulautuu hyvin puron varjoihin ja kiviin.

Koskikara on eloisa lintu, ja sen touhuja on mukava katsella. Se niiailee kivellä, pulahtaa samassa jääkylmään veteen ja nousee kivelleen vesiperhosen toukkakotelo suussaan. Sitä lintu ravistelee ja hakkaa kiveen, kunnes saa putkesta toukan esille. Ja kohta se lentää taas veteen, kääntyy vastavirtaan ja vahvoilla kynsillään tarrautuu pohjaan. Se tonkii nokallaan soraa ja kurkkii joka kivenkolon. Aina löytyy vesihyönteisiä ja niiden toukkia ja koteloita. Kelpaavatpa sille pienet kalatkin. Koskikaralla on mainio sukelluspuku, sillä vesi ei pääse sen höyhenyksen läpi eikä pienen kehon lämpö karkaa. Karalla on pyrstönsä tyvessä rasvarauhanen, jonka eritettä se sukii nokallaan höyheniinsä.

Valkoinen leukalappu on sopeuma vesielämään: se heijastaa lisää valoa kivien ja vesikasvien katveeseen. Koskikara on pohjoisten virtojen laji. Meille Keski-Suomeen karat tulevat talvehtimaan Pohjois-Norjasta ja Pohjois-Ruotsista. Monilla isoilla Keski-Suomen koskilla niitä voi olla kymmenkunta ja pienillä joilla muutama. Omaa muutaman sadan metrin reviiriään se puolustaa tiukasti ja toisen karan se kyllä häätää äkkipikaa muille maille. Kun pakkaset hellittävät, lähtevät karat kotimaisemiinsa.

Vanhassa tarinassa kerrottiin västäräkin ja koskikaran olleen tukkilaisina ja västäräkki oli tönäissyt karan veteen. Kara oli vähällä hukkua ja siitä asti ne eivät ole viihtyneet yhdessä. Kun västäräkki saapuu, niin kara on jo silloin lähtenyt pohjoiseen. Karasta on pari muutakin tarinaa. Kaulassa roikkuva koskikara toi onnea metsästäjälle ja hevosen harja saatiin erityisen kiiltäväksi, kun sitä hierottiin koskikaran nahalla. Karoja jopa metsästettiin juuri tuon rasvan takia.

Kohta voimme heittää hyvästit karalle mutta samalla jo odotamme muita kevään airueita!

_dsc3919_2.jpg

Toteutettu WordPress-ohjelmiston voimalla